Vuonna 2022 kuolleen Ricen läpimurto mallirakentajana tapahtui 1970-luvun alussa. Ricen ajatukset mullistivat englantilaisten tavan rakentaa näyttelyratoja. Ehkä juuri siksi Ricen rakentama Trerice-niminen rata oli tänä vuonna näytteillä Yorkin näyttelyssä. Sitä operoi vaivaantuneen tuntuinen nainen — ehkä sukulainen tai tuttava, jonka suhde pienoisrautatieharrastukseen ei ollut kovin syvällinen. Hän valitteli, että ei oikein tiedä, miten radalla pitäisi operoida.
Tarvitseeko pienoisrautatien olla suuri ja tarvitseeko todellista rataa varten hankkia lentokonehallin kokoinen tila? Tarvitseeko vetureita ja vaunuja olla satamäärin? Voiko pienellä radalla operointi olla mielenkiintoista? Ricen rakentama rata on yhdenlainen vastaus kysymyksiin. Pienikokoisen näyttelyradan voi toteuttaa kunnianhimoisella tavalla kohtuullisessa ajassa. Kiskot voi naulata ja liikkuvan kaluston voi rakentaa käsityönä — tai rakentaa radan pieneen tilaan ilman sen suurempaa tarkkuustavoitetta.
Kuvitteellinen ”mitä jos” -rata
Trerice on kuvitteellinen kaivosalue pohjoisessa Cornwallissa. Englantilaisittain rata on ”light railway” — normaaliradan raideleveydellä rakennettu rata, jonka kiskotus on kevyttä ja jossa käytetyt veturit ovat lähempänä kapearaidevetureita kuin normaaliradan vetureita.
Aiheen erikoinen rajaus johtaa automaattisesti rakentamaan paljon käsityönä. Kiskoprofiili on hyvin matalaa, raideleveys on 18,83 mm (P4) eikä kalustosta ole tarjolla kaupallisia malleja.
Ricen suunnitelmat olivat hyvin yksityiskohtaisia. Rice suunnitteli ja rakensi uransa aikana useita samantapaisia näyttelyratoja, joissa hän testasi ajatuksiaan. Niiden rakentamista ja suunnittelun periaatteita on kuvattu kirjoissa ”Light Railway Layout Desing” ja ”Layout Design Finescale in Small Spaces”.
Vuonna 2017 Rice julkaisi kirjan ”Creating Cameo Layouts”, joka tiivistää vuosikausien ideoinnin. Rakenteellisesti ja toiminnallisesti Ricen ideoiman näyttelyradan — eli cameo-radan — pitäisi olla kokonaisuus, johon on integroitu kaikki tarvittava. Tämä tarkoittaa sitä, että näyttelytilanteessa ei tehdä muuta kuin kytketään rataan virrat, jonka jälkeen rata on ajokuntoinen. ”Cameo-rata on toiminnallisesti itsenäinen, helppo siirtää ja helppo varastoida. Lisäksi rata voidaan mukauttaa helposti erilaisiin olosuhteisiin”, kuten Rice kirjassaan kirjoittaa.
Cameo-ajatus ei ota kantaa radan kokoon, mutta käytännössä cameo-rata on pienikokoinen ”akvaario”. Määritelmän mukaan ”mallinnettu maisema yhdistyy saumattomasti taustamaisemaan. Radan rakenteet — varjolistat ja fasciat — ovat osa näkymää ja kehystävät mallatun maiseman. Huolellisesti harkittu ja rakenteen sisälle rakennettu valaistus täydentää kokonaisuuden”.
Cameo-rata — tai suomalaisittain ”akvaariorata” — on Ricen mukaan "kaunis esine, jonka voi sijoittaa mihin tahansa". Näyttelyssä se asennetaan näyttelyvieraiden ”katselukorkeudelle”, eli katselukulma on pakotettu. ”Näyttelyradan on oltava visuaalisesti miellyttävä. Sen tehtävänä on välittää esikuvan luonne pienessä tilassa”, Rice toteaa.
Määrittelyt ja suunnittelun teoretisoiminen voivat kuulostaa huvittavilta — onko ihan kaikesta pakko kehittää kvasitiedettä, joka viime kädessä on kuitenkin vahvasti tulkinnanvaraista. Rice on kuitenkin pisteensä ja papukaijamerkkinsä ansainnut. Jos ei muuta, niin Ricen ajatukset saavat ainakin pohtimaan asioita.
Olen nähnyt muutamia Ricen opeilla rakennettuja akvaarioratoja — aika monet niistä ovat 009-skaalan kapearaideratoja. Moni akvaariorata on katettu, jotta ylhäältä valuva valo ei pääse vaikuttamaan radan valaistukseen ja sotkemaan maiseman väritystä. Idea on hyvä ja tukee Ricen ajatusta siitä, että radan pitäisi olla vallitsevasta ympäristöstä riippumaton. Katteen tarkoituksena on estää näyttelytilan valon pääsy radalle. Esimerkiksi sinisävyinen loisteputkivalaistus voi esittää radan vääränlaisessa valossa. Säädettävyyttä radan valaistukselle saadaan katteen alle rakennetulla valaistuksella, jossa värilämpötila voidaan säätää näyttelytilan yleisvalaistuksen mukaisesti.
Akvaarioradalla voidaan operoida, kuten millä tahansa radalla. Liikennöintiä varten on suunnitelma — joko kelloon sidottu tai ilman kelloa. Suunnitelman mukaista ajoa on mukava seurata. Parhaimmillaan akvaarioita voidaan liittää yhteen, jolloin juna kulkee maailmasta toiseen väliseinän — eli akvaarion päätyseinän — kautta.
Iain Rice kirjoitti myös vetureiden rakentamista käsitteleviä kirjoja. Niissä esitetyt periaatteet ovat yhä toimivia — tosin Rice osaa halutessaan olla hyvinkin asenteellinen. Huomasin tämän, kun taistelin Mallijunien Hv:n virroituksen kanssa. Englantilaiseen tapaan veturin virroitus oli toteutettu Alan Gibsonin kierrejouseen perustuvalla virroittimella (sprung plunger pickup). Innoissani tutkin Rice kirjaa, mutta hän ei ollut käsitellyt virroitustapaa kirjassaan lainkaan, ”koska hänellä ei ole siitä mitään hyvää sanottavaa”.
Ricen ajatukset näkyvät vanhassa näyttelyradassa hyvin. Fascia- ja varjolistat rajaavat radan, tausta on oleellinen osa rataa ja taustan nurkat on pyöristetty. Analoginen ajolaite kytketään DIN-liittimellä radan rakenteeseen, jossa ovat myös tarvittavat radan sähköistykseen liittyvät kytkimet.
Ratakaavio voi pienessäkin radassa olla sellainen, mikä mahdollistaa operoinnin.
Radan käsityönä valmistetut mallit ovat ikivanhoja, mutta yhä toimintakuntoisia.
Pienellä radalla ei tarvita kovin montaa mallia. Kalustoa tarvitaan sen verran, että vetureita ja vaunuja vaihtamalla saadaan vaihtelua.
